Hannamari Matikainen
PELKOPURIJAT
2.-31.5.2019

Hannamari Matikainen on tamperelainen kuvataiteilija, joka työskentelee erilaisin vedostusmenetelmin sekä maalaten. Riippumatta välineestä Matikainen käsittelee pitkälti samoja inhimillisyyden ja empatian teemoja.

Matikaisen teoksissa pääosassa on lähes aina mielikuvituseläin, satuolento, jonka osalta lajinmäärittely tai biologiset yksityiskohdat ovat täysin toisarvoisia. Sukupuolettomat ja iättömät hahmot kutittavat meistä esiin empatiaa täysin universaalilla tavalla. Matikaisen teosten ymmärrettävyys ei ole sidoksissa kulttuurin ja asuinpaikkaan.

Matikainen tekee söpöjä otuksia ja maailmassa on aina sijaa söpöydelle. Teosten äärellä voi kuitenkin esittää kysymyksen siitä, miksi erilaisuus ja vajaavaisuus herättävät meissä sympatiaa ja jopa empatiaa, kun kyseessä on eläin, vaikka ihmisen kohdalla erilaisuus koetaan usein vieraannuttavana. Matikaisen teoksissa söpöys ja rujous kulkevat käsi kädessä, ja joskus hämmentävänkin muotopuolet otukset tuntuvat keräävän ihmisiltä ihastusta nimenomaan söpöytensä takia.

Teosten visuaalinen kieli on tunnistettava ja omaleimainen. Matikaisen kädenjäljen oppii tuntemaan nopeasti, eikä Matikainen arkaile hyödyntää kuvitustaiteen keinoja luodessaan omaa yhtenäistä maailmaansa. Vaikka hänen teoksissaan on harvoin tarinaa tai tapahtumaa, on hänen luomansa maailma kokonaisuudessaan tarina. Se on kokonaistaideteos, joka karttuu kuva kuvalta piirtäen esiin kertomuksen yhteisöstä: vaihtoehtoisesta maailmasta, missä jokainen otus on tasa-arvoisesti erilainen ja yhtä lailla esillä.

Monotypioiden ja maalausten visuaalinen ero on selvä, mutta kiinnostava yksityiskohta on se, miten monotypioiden jälki on välillä hyvinkin maalauksellista, kun taas maalauksista löytyy piirroksellisia elementtejä. Viiva piirtää välillä esiin hahmon kasvot, välillä se luo taustalle koristeellista pintaa.

Yksi keskeinen vetoava tekijä Matikaisen teoksissa on hahmojen usein ymmyrkäisinä toljottavat silmät. Ne ovat kuin säikähdyksen jäljiltä, tai tietoisen vetoavina odottamassa sympatiaa ja rapsutuksia. Matikainen ei häpeile suoraviivaista tunteisiin vetoamista vaan pikemminkin tekee sen röyhkeästi. Iso osa teosten kertomusta, koko otusparven kohtaloa on lähteä ihmisten matkaan. Ne ovat taideteoksia, mutta ne ovat myös lemmikkejä, jotka herättävät halun omistaa ja halun rakastaa.

Tämä ei ole pieni asia eikä pieni sisältö, kun puhutaan kuvataiteesta. Se on merkittävä kokemus katsojalle ja se saattaa parhaassa tapauksessa olla paljon pitkäkestoisempi kuin taidekokemus yleensä. Matikaisen teoksista on helppo pitää, rohkeimmat uskaltavat ihastua syvästi. (Veikko Halmeoja)

Pelkopurijat, 2018